”Koulussa vaihdoin vaatteet aina selkä vasten pukuhuoneen seinää. Ihoa halkova arpi hävetti. Selkäni on leikattu skolioosin vuoksi kahdesti, ja arven alla kulkee 20 sentin titaanipala, joka tekee liikkumisestani jäykempää. Teen töitä näyttelijänä, ja joskus mietin, vaikuttaako arpi työllistymiseeni paitsi jäykkyyden takia myös siksi, miltä se näyttää.”

“In school, I always changed with my back against the wall. I was ashamed of the scar splitting my skin. I’ve had two back surgeries for scoliosis, and beneath the scar lies a 20-centimeter titanium rod that makes my movements stiffer. I work as an actor, and sometimes I wonder if the scar affects my employment—not just because of the stiffness, but because of how it looks.”

"Kun Arimatti syntyi, minulta kysyttiin nimeä hätäkastetta varten. Vastasyntyneenä hänet lennätettiin Oulusta Helsinkiin lastenklinikalle. Hänellä oli umpinainen ruokatorvi, ja sen korjaamiseksi päivän ikäinen vauva leikattiin melkein halki. Arimatti pääsi kotiin vasta viisi kuukautta syntymänsä jälkeen.”

“When Arimatti was born, they asked me for a name for an emergency baptism. As a newborn, he was airlifted from Oulu to the Children’s Hospital in Helsinki. He had esophageal atresia, and to fix it, the one-day-old baby was cut almost in half. Arimatti didn't make it home until five months after his birth.”

”Raskausarpeni kertovat minulle äitiyteen juurtumisesta ja asettumisesta. Ne ovat jälkiä yhdestä elämäni tärkeimmästä tapahtumasta: synnytyksestä ja lapseni Maxin saamisesta. Ne muistuttavat siitä, mihin keho pystyy, kuinka muovautuva, monipuolinen ja vahva se on. Haluan ajatella, että mahani on kaunis, vaikka se on muuttunut.”

“My stretch marks speak to me of rooting and settling into motherhood. They are traces of one of the most important events of my life: childbirth and having my son, Max. They remind me of what the body is capable of, how adaptable, versatile, and strong it is. I want to think that my stomach is beautiful, even though it has changed.”

”Raskausarpeni kertovat minulle äitiyteen juurtumisesta ja asettumisesta. Ne ovat jälkiä yhdestä elämäni tärkeimmästä tapahtumasta: synnytyksestä ja lapseni Maxin saamisesta. Ne muistuttavat siitä, mihin keho pystyy, kuinka muovautuva, monipuolinen ja vahva se on. Haluan ajatella, että mahani on kaunis, vaikka se on muuttunut.”

“My stretch marks speak to me of rooting and settling into motherhood. They are traces of one of the most important events of my life: childbirth and having my son, Max. They remind me of what the body is capable of, how adaptable, versatile, and strong it is. I want to think that my stomach is beautiful, even though it has changed.”

”Minulla on kolme isompaa arpea. Yksi alaselässä, yksi vatsassa ja yksi pakarassa. Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma ja vahva vammais­identiteetti. Olen käynyt koko elämäni sairaaloissa ja tutkimuksissa, ja minulle on kerrottu, että olen vammainen. Vamma oireilee ulosteenkarkailuna.”

“I have three major scars: one on my lower back, one on my stomach, and one on my buttock. I have a congenital spinal cord injury and a strong disability identity. I’ve spent my whole life in hospitals and exams, being told I am disabled. The condition manifests as fecal incontinence.”

”Minulla on kolme isompaa arpea. Yksi alaselässä, yksi vatsassa ja yksi pakarassa. Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma ja vahva vammais­identiteetti. Olen käynyt koko elämäni sairaaloissa ja tutkimuksissa, ja minulle on kerrottu, että olen vammainen. Vamma oireilee ulosteenkarkailuna.”

“I have three major scars: one on my lower back, one on my stomach, and one on my buttock. I have a congenital spinal cord injury and a strong disability identity. I’ve spent my whole life in hospitals and exams, being told I am disabled. The condition manifests as fecal incontinence.”

”Minulla on kahdenlaisia arpia: on niitä, jotka olen itse aiheuttanut, ja niitä, jotka joku muu on aiheuttanut. Itse aiheuttamiini minun on helpompi suhtautua. Niihin liittyy surua ja häpeää, mutta myös tieto siitä, että se aika on takana ja olen selvinnyt siitä. Kasvojen arvet on toinen ihminen aiheuttanut. Niihin liittyi ennen paljon vihaa, pelkoa ja katkeruutta.”

“I have two kinds of scars: those I caused myself, and those caused by someone else. The self-inflicted ones are easier for me to accept. They carry sadness and shame, but also the knowledge that those times are behind me and I survived. The scars on my face were caused by another person. They used to hold a lot of anger, fear, and bitterness.”

”Olen transmies, ja arpeni ovat tulleet mastektomiasta. Joskus pelkään, miten ihmiset suhtautuvat minuun, jos ymmärtävät, että olen transtaustainen. Välillä haluan, että muut näkevät arpeni ja tietävät, että olen trans. En välttämättä halua tulla nähdyksi samassa valossa kuin cis-miehet. Arvet kertovat, että olen käynyt läpi asioita, jotka avartavat maailmankuvaani.”

“I am a trans man, and my scars are from a mastectomy. Sometimes I fear how people will react if they realize my trans background. Other times, I want others to see my scars and know I am trans. I don’t necessarily want to be seen in the same light as cis men. The scars show I’ve been through things that broaden my worldview.”

”Olen tottunut pukeutumaan niin, että rintakehän ja vatsan arvet peittyvät. Minulle on tehty useita leikkauksia keuhkoihin ja munasarjoihin muodostuneen kystan vuoksi. Elämä arpien kanssa on ollut hidasta hyväksymistä. Erään ikävän parisuhteen päätyttyä itkin ystävälle, että kukaan ei halua minua enää, että olen pilalla. Aika on kuitenkin auttanut.”

“I’m used to dressing in a way that covers the scars on my chest and stomach. I’ve had several surgeries on my lungs and for an ovarian cyst. Living with scars has been a process of slow acceptance. After a bad relationship ended, I cried to a friend that no one would want me anymore, that I was ruined. Time has helped, though.”

”Olin kuusivuotias, kun sain rautalangan päästä silmääni. Olin ollut hakemassa syttypuuta äidilleni. Silmäni päälle laskeutui heti harmaa kalvo, ja sen jälkeen silmä ei nähnyt enää. Oli vuosi 1943 ja Oulua oli juuri pommitettu, kun kävelimme raunioiden läpi sairaalalle.”

“I was six years old when a piece of wire struck my eye. I had been gathering kindling for my mother. A grey film immediately covered the eye, and after that, it could no longer see. It was 1943, and Oulu had just been bombed as we walked through the ruins to the hospital.”